Sivut

perjantai 26. lokakuuta 2018

Retkikoirat itärajalla: Koli, Patvinsuo ja Ruunaa


Edellisestä pohjoisen reissusta on vierähtänyt jo tovi, ja polte retkeilyreissulle oli kova. Kesän aikana iski kuitenkin tajuntaan se tosiasia, että pohjoiseen saakka on hankala tänä(kään) vuonna ehtiä. Onneksi unelmakohde löytyi lähempääkin, ja niinpä suuntasimme syyskuun loppupuolella auton nokan itärajaa kohti. Suuntana Koli, josta oli tarkoitus siirtyä päiväksi Patvinsuolle - kansallispuistoon, joka on ollut "pakko päästä" -listallani jo hyvän tovin. Lähtömme ajoittui keskiviikkoon, jolloin olin itse Turussa työreissussa, ja matkaan päästiinkin vasta illan suussa. Ajelimme ripeää vauhtia Mikkeliin asti, jossa pimeän tultua kävimme ruokakaupassa hakemassa puuttuvat ruokatarpeet sekä evästä loppumatkalle. Kello oli sen verran paljon, että totesimme ennemmin ajelevamme aika haipakkaa suoraa varatulle mökille kuin pysähtelevämme syömään. Pääsimmekin jo lähes perille (seuraavana aamuna selvisi, että todellakin lähes perille - vain reilua sataa metriä vaille mökin pihaan), kun vastassa oli tielle kaatunut melkoisen suuri kuusi. Taivaalta tuli vettä enemmän kuin laki sallii ja tuuli oli melkoisissa lukemissa, eivätkä nämä seikat varsinaisesti auttaneet peruutusta pimeällä metsätiellä. Onneksi ei tarvinut kilometrikaupalla peruuttaa, kun löysimme jonkinlaisen pihatien, jolla saimme auton ympäri. Ennen peruutusoperaatiota olin bongannut kartasta vaihtoehtoisen reitin mökille, joten pimeydessä lähdimme etsimään kiertoreittiä ja toivoimme sormet ristissä, ettei vastaavia puuylläreitä tule tälläkin reitillä vastaan. (Kello tosiaan oli jo puolen yön paremmalla puolella, joten ihan ensisijaisesti ei tullut mieleen lähteä etsimään moottorisahan omistavia tahoja keskesltä metsää...) Mökille päästiin lopulta onnellisesti, ja itse olin tässä vaiheessa jo valmis unten maille.


Torstaiaamuna hyppäsimme autoon ja suuntasimme kohti ensimmäisen retkemme lähtöpaikkaa. Lähdimme Paimenen polkua kohti Mäkränahoa, siitä eteenpäin Pielisen rannalle ja Pikku-Kolin kautta takaisin Paimenen polulle - muistaakseni ainakin. Tarkoituksemme oli ruokailla rannassa, mutta koska tulipaikalla oli toinen koiraseurue eikä meillä ollut vielä kovin polttava nälkä, suuntasimme eteenpäin. Lopulta hoidimme kokkailut Pikku-Kolilla hyytävässä viimassa tihkusateessa. Päivän taipaleelle mahtui melkoisia nousuja ja laskuja, jotka johtajan paikalla pyrkivän, vetävän koiran kanssa olivat paikoitellen melko... mielenkiintoisia. Jokusia muita retkeilijöitä näimme, mutta suurimmaksi osaksi saimme edetä rauhakseltaan omassa rauhassa.

Mökille päästyämme lämmitimme saunan, ja itse (valitettavasti) kaivoin kannettavan esiin ja paneuduin akuutteihin koulutehtäviin. "Ihan nopeasti tehtävä" kahden minuutin video osoittautuikin vähän haastavammaksi projektiksi, kun totesin valmiin videon olevaan kestoltaan lähempänä kahdeksaa minuuttia. Lähemmäs puolta yötä tahkosinkin sitten videota palautuskuntoon - olipa ihan vallan uusi (ja toivottavasti ainutkertainen) retkielämys tämäkin...



Olimme torstai-iltana pähkäilleet perjantain suunnaksemme Patvinsuon, sillä sääennustu lupaisi varsin kivan oloista keliä. Aamuherääminen hieman venähti, mutta olimme sentään aamupäivän puolella perillä kohteessamme. Olimme valinneet suunnaksemme Patvinkierron, jonka luulimme oikaisevamme ennen Suomujärveä. Niinhän me teimmekin, mutta neiti reitin suunnittelija (...allekirjoittanut siis) ei ollut hahmottanut tämän olevan kierron lyhyin vaihtoehto (25 km). Oletusarvoisesti lähdimme siis tarpomaan arviolta 18 kilometrin lenkkiä, kunnes Pirskanlammen tauolla aloimme pähkäillä asiaa tarkemmin. Tässä kohtaa uskoin vielä vain jotenkin ajattelevani asiaa pieleen, ja jatkoimme matkaa suunnilleen hyvillä mielin (kuvauspysähdykseni alkoivat jossain vaiheessa aiheuttaa vähän närää :D). Matkan edetessä kirkastui, että edessä on luvassa suunniteltua pidempi pyrähdys, ja katseet kääntyivät kohti kelloa. Yhtäkään valoa ei ollut mukana, joten reippaasti laittelimme tossua toisen eteen. Maasto Patvinsuolla oli onneksi helppokulkuista, suurimman haasteen toi pitkospuiden mahdollinen liukkaus. Hämmentävää kyllä, siinä missä Kolilla oli edellisenä päivänä edetty melko holtittomastikin reitin vähäisiä pitkoksia pitkin, Patvilla pitkokset eivät tuntuneet lainkaan liukkailta. Olin arponut kenkävalintaani ja lopulta päätynyt laittamaan vaelluskengät jalkaan ja lenkkarit reppuun, mutta eipä tarvinut valintaa katua: sen verran märkää oli, että lenkkarit olisivat olleet läpimärät ensimmäisen suopätkän alkumetreillä.


Itse Patvinkierrosta iso osa on pitkospuita - joko lyhyitä, muutaman metrin mittaisia pätkiä tai jopa parin kilometrin pitkospätkiä. Pitkokset olivat pääasiassa hyväkuntoisia ja kokonaisuudessaan puisia (en tiedä, onko niitä suunniteltua tassuntappopitkoksia jo tullut johonkin?), joten koiratkin kulkivat matkassa vaivattomasti. Nälmänsuon ja Karvisenkankaan välissä oli vesistön ylitys lossilla. Ennettä tämä vähän jännitti, mutta pysyi kuitenkin tyynenä aloillaan, vaikka häntä menikin koipien väliin.




Ruokatauon pidimme Majaniemessä, jossa oli muutama muukin retkeilijä. Jäimme suosiolla sivummalle, sillä kyseinen seurue oli jättänyt tavaransa tulipaikalle ja kalasteli itse rannassa. Löysimme kivan aukean, aurinkoisen paikan, jossa kokkailimme perunamuusi-makkaraseoksen. Samalla tutkailimme karttaa ja totesimme, että vauhtia täytyy kiristää. Se niistä valokuvista sitten! Onneksi olin ottanut mukaan vain puhelimen, jolla sai näppärämmin napattua kuvia kiireessäkin. Majaniemen jälkeen oli luvassa pidempi pitkospätkä, jonka kautta pääsimme Terettiin. Siellä pidimme nopean vessatauon ja melkein nopean valokuvaustauon. Teretissä oli näkötorni, jonka alimmalle tasanteelle halusin kiivetä. Jätin Lystin odottamaan alas, sillä kulku torniin oli tikasmaisia askelmia, eivätkä korkeat paikat ole minulle itselleni niin mieluisia, että pystyisin temppuilemaan aktiivisen koiran hallitusti alas tornista. Testailin puhelimen panorama-ominaisuutta, kun huomasin Lystin todenneen tornin olevan ihan passeli paikka hänelle, ja olevan puolivälissä matkaa tasanteelle. Siinä sydämen pamppaillessa ja kauhukuvien vilistessä silmissä koitin käskyttää Lystiä pysähtymään, jotta se saadaan nostettua alhaalta takaisin maahan. Lysti ei ymmärtänyt yhtään hälinän syytä, ja hetken jo luulin sen hyppäävän itse alas. Onneksi tilanteesta selvittiin lopulta ehjinä, mutta itselläni meni hetki tasata sykkeet normaalille tasolle. Teretistä jatkoimme pitkiä pitkospuita halki varsinaisen Patvinsuon. Jostain syystä suomaisemat ovat mieleeni! Vuoret ovat edelleen ykkösenä (sellaiset karut, puuttomat tunturit myös!), mutta jotenkin suot vetävät puoleensa. Tykitimme eteenpäin aika vauhdilla, kunnes Nälmänjoella oma vauhtini hiipui väkisinkin hieman kantapäähän tulleen rakon (vähänpä tällöin tiesin: yksi oma rakkoni vastaan lukemattomia kanssareissaajan rakkoja tuntui todella vähältä, kun tutkimme vammoja mökillä..!). ja täysin jumiutuneen alaselän vuoksi. Viimeisellä puolella kilometrillä kävely helpotti rakon puhjettua, mutta selkä ei meinannut toimia sitten millään. Autolla käydyn rakkokeskustelun perusteella totesin naisilla ja miehillä (tai ainakin meillä kahdella) olevan melko erilaiset näkemykset tällaisista tilanteista: matkan varrella toinen meinasi menettää hermonsa, heittäytyä kiukuttelemaan ja kieltäytyä liikkumasta, toinen totesi kivun olemassaolon ja tosiasian, ettei sille nyt mahda mitään. Arvatkaa, kumpi oli kumpi? :P


Perjantai-ilta vietettiin mökillä sotavammoja parannellen, ja itse kehittelin kaikki mahdolliset keksimäni selkävenytykset alaselän avaamiseksi. Ensimmäistä kertaa ikinä selkäni jumiutui näin pahasti retkireissulla! Mysteeriksi jäi, oliko syynä reppu, vaelluskengät vai näiden yhtälö - kumpaakaan en tämän vuoden puolella ole käyttänyt kuin parin kilometrin matkalla kerrallaan. Mökkimme sänky ei myöskään ollut mikään ergonomian ihme... Harmillisesti lauantaiaamu ei tuonut helpotusta tilanteeseen, ja itse pääsin ylös sängystä kierähtämällä lattialle kyykkyyn ja siitä kumaraselkäisenä liikkeelle. Yhteenlaskettujen vammojen perusteella päätimme, että Kolin rinteet eivät ole oikea paikka meille, ja päätimme jälleen hypätä autoon ja suunnata tällä kertaa Ruunaalle.

Lähdimme matkaan ajatuksena heittää lyhyehkö lenkki ja käydä sen jälkeen syömässä Lieksassa. Emme ottaneet matkaan mukaan reppuja lainkaan. Lähdimme matkaan Siikakosken parkkipaikalta suunnaten kohti Murrookoskea. Sieltä jatkoimme Murroolahden ympäri Vastuuniemeen ja Murroojärven yli. Ylityksen jälkeen otimme suunnan kohti Murroosuvantoa ja Horkan kautta takaisin Siikakoskelle. Ruunaan maasto oli kivaa kuljettavaa, lenkkarit jalassa pärjäsi hyvin ja omat vammatkaan eivät tuntuneet kovin pahoilta. Siinä missä Patvinsuolla näimme muutaman hassun kalastajan, oli Ruunaalla kanssaretkeilijöitä turhankin paljon. Ei nyt ruuhkaksi asti sentään, mutta huomattavasti enemmän kuin aiempina päivinä. Murroojärven ylitykselle saavuttaessa ei muita näkynytkään enää missään, joten saimme omin päiten puljata ylitysveneiden kanssa. Käytännössähän tämä tarkoitti sitä, että itse odotin koirien kanssa, yritin auttaa veneen nostossa rannalle (samalla koiria aloilleen käskyttäen) ja muuten lähinnä häiritsemällä ja olemalla tiellä. Sen kuitenkin sanon, että kyllä olisi yksin voinut olla mielenkiintoista yrittää saada venettä nostettua takaisin rannalle toisen veneen killuessa perässä! Ylityksen jälkeen totesimme jälleen aliarvioineemme kuljettavan matkan, ja nälkä ja jano alkoi jo painaa. Koirat onneksi saivat vettä koskesta, ja niillä oli kaikki hyvin koko matkan (mitä nyt taisivat olla sitä mieltä, että päivän reitti on turhan lyhyt, huoh). Niinpä loppumatkasta alkoi pinnakin jo olla vähän kireällä itse kullakin, ja ruokasuunnitelmankin vaihdoimme lennosta Cittarin lihatiskiin :D Autossa istuminen sai selkäni jälleen niin jumiin, että noustessa käveleminenkin teki tuskaa. En ymmärrä...


Sunnuntaina halusimme olla hyvissä ajoin kotona, joten päädyimme päivän retkisuorituksena huiputtamaan Ukko-Kolin luontokeskukselta. Ukko-Kolilla kävimme talvellakin koirattoman pitkän viikonloppumme aikana, ja oli aika hauska tajuta käytännössä, miten paljon lunta tuolla talvella oli! Matka luontokeskukselle sujui gondoli-hissillä, jossa yllättäen Ennekin matkusti tyynesti.

Kokonaisuudessaan täytyy todeta, että kohteina sekä Patvinsuo että Ruunaa menivät omalla listallani Kolin ohitse. Kyllähän Kolillakin hienoja maisemia oli, mutta jostain syystä ainakin tällä kertaa nuo kauemmat kohteet olivat enemmän mieleeni. Osasyynä saattaa olla myös se, että olimme pakanneet maastopyörät mukaan ajatuksena käydä iltaisin vielä tutustumassa maastoon pyörillä, mutta Kolilla tämä oli käytännössä sula mahdottomuus. Polut olivat niin kivikkoisia ja vaikeakulkuisia, ettei sinne olisi ollut pyörällä asiaa. Kokonaisuudessaan kuitenkin huippureissu, ja ihanaa päästä vähän erilaisiin maisemiin lähempänä kotia :)


Koska kuvia on melko paljon, olkoot loput nyt vaan näin putkeen tässä lopussa. Lysti on joissakin kuvissa irti, vaikka tokikin kulkiessamme oli aina hihnassa, kuten tällaisilla alueilla tuleekin olla. Kalastajat vähän naureskelivat, kun ohjailin koiraa Ruunaan koskilla kiveltä toiselle sitä parasta kuvakulmaa etsiessäni... Ja lopulta voin näin jälkikäteen todeta, että näemmä jos puhelimessani käyttää yhtään zoomia, tulee kuvista heti epätarkkoja, huoh! Onneksi osa oli edes suunnilleen onnistuneitakin (ja tässä nyt surutta käytän noita raekuviakin...).

 Koli, torstai:



 Patvinsuo, perjantai: 








Majapaikallamme, lauantaiaamu:




Ruunaa, lauantai:







Ukko-Koli, sunnuntaiaamu:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti