Sivut

keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Agilityn avaamia ajatuksia

Lauantaina suuntasimme Epen kanssa Tampereelle agilitykisoihin. Ilmoitin Epen vain kahdelle radalle, sillä ehdimme käydä viikolla treenaamassa vain kerran, ja edellisistä treeneistä olikin näppärästi kolme viikkoa - hups! Tällainen yhtälö tuo melko massiivisen riskin huskyeläimen hallintahaasteista, koska juokseminen on vaan niin siistiä... Ajattelin siis, että on turhan kallis treeni maksaa kolme tai neljä rataa, jos jokaisella päästään se yksi este.

Ennen kisoja käytiin vähän kävelemässä, ja sen jälkeen leikitin Ennettä vielä hallin pihassa flexissä palloa heitellen. Pallo oli vähän last season, kun tarjolla oli siisti lumivalli, jonka päälle juosta ja syöksyä alas... Kovin paljoa en mielestäni edes liikuttanut koiraa ennen ensimmäistä rataa, mutta ilmeisesti ihan riittävästi :) (itse asiassa Enne oli varsinkin toisella radalla jotenkin tosi jähmeä ja tahmea, tuntui jopa jotenkin vähän epävarmalta. Tosi erikoista Enteeltä, täytyy nyt tarkkailla sitä ja sen käytöstä myös arjessa.)


Ensimmäinen rata vaikutti tosi kivalta, ja laitoinkin kaverille heti nähtyäni radan viestin "Sssraisaan kivan oloinen rata! Enne tulee rakastaan tätä". Radalla bongasin heti radan meille haastavimman kohdan - neloshypyn jälkeen kääntö putkeen. Ja siihenhän se kosahtikin! Osittain väittäisin kyllä syyksi omaa "hyppääköhän se nyt varmasti renkaan läpi" -jumituksen... Ja sittenhän olinkin jo myöhässä, ja muutenkin vähän kujalla. Kokonaisuudessaan rata oli kiva, mutta jostain syystä mulle hankala muistaa. Kyllähän se välissä sitten unohtuikin, pariinkin kertaan. Enteellä pudonnut rima on suora palaute ohjaajalle - Enne ei ikinä pudota rimoja, ellen itse ole sen tiellä/ohjaa sitä ihan mahdottoman huonolle linjalle. Mutta hei, huskyeläin pysyi näpeissä!


Toinenkin rata oli kamalan kiva. Enne oli tosi hyvin kuulolla, kepeillä ohjasin sen huonolle linjalle ja haki kepit väärältä puolelta, mutta muut ohjausmokani Enne sai paikattua hyvin. Meno oli tosi verkkaisen tuntuista, mutta mun köpöttelyvauhdille toisaalta ihan hyväkin :D Koska radalta ei tullut lainkaan nollia, päästiin keppivitosella kakkossijalle!

Startteja odotellessa...

Kisoissa heräsi vähän ajatuksia agilityyn ja ylipäätään harrastamiseen liittyen. Paikalla oli Oreniuksen Jouni ja Isabelle, ja olihan heidän menonsa vaan niin upeaa katsottavaa. Alkuun vähän naureskeltiin, kun itse katsoimme menoa ihan huuli pyöreänä ja silmät ihastuksesta loistaen, mutta koirien ohjaajat eivät tulleet upeiden ratasuoritusten jälkeen radalta ihan yhtä tyytyväisen oloisina. Kyllähän se aika pian pamahti alitajuntaan - onhan munkin postauksissa monesti "hyvä hylly", "superhyvä kolmostulos" tai sitten ne nollat/ykköset "pelastelua". Miksihän sitä itse kyllä hahmottaa omat kriteerinsä ja sen, mihin on tyytyväinen, mutta toisen kohdalla on vaikea käsittää, miksi hieno suoritus ei kelpaakaan? Varsinkin agilityssa tuntuu monesti hämärtyvän koko lajin tarkoitus - ei se ole selvitä rataa läpi, vaan löytää onnistuneet ja toimivat ohjaukset ja saada etenemisestä sujuvaa, vaikkei se sitten koko radan tekemistä mahdollistaisikaan. Vielä, kun sen muistaisi itsekin treeneissä... Entsun kanssa treenatessa vastaan tulee toki sen toistokestävyys (tai lähinnä sen puute), jolloin yhden kohdan tai yhden ohjaustekniikan hiominen on melko haastavaa. Pitäisi kuitenkin muistaa, ettei se radan läpi selviytyminen johda yhtään sen parempiin tuloksiin.

The day after ;) No, itse asiassa kuva on otettu maanantaina, mutta menkööt!

Toinen ajatuksia herättänyt seikka oli koirien lihaskunto ja hyppytekniikka. Enne on tällä hetkellä lihaksettomassa kunnossa, kiitos joulukuisen kennelyskän ja tämän ihanan jäätalven, jonka vuoksi vetolenkit ovat jääneet taka-alalle. Koiraa, jota ei voi pitää irti, on ollut aika haastava liikuttaa niin, että lihaskunto olisi kasvanut lepotauon jälkeen... Vaan siitä huolimatta kisoissa oli vielä lihaksettomamman oloisia koiria, ja jopa koiria, jotka pahimmillaan tärisivät radan suorituksen jälkeen väsymyksestä. Vähän pistää huolestuttamaan... Lisäksi aivan liian monella oli hyppytekniikka todella kaukana siitä, miltä hyvä tekniikka näyttää. Oliko kyse jumeista vai ihan vaan huonosta tekniikasta, sitä on tietysti mahdotonta sanoa. Mutta jos koira joutuu hakemaan joka hypylle, ei se nyt vaan ole kovin hyvä juttu. Ulkopuolisena ilman sen kummempia meriittejä tuntuu kovin vaikealta mennä sanomaan asiasta kanssakilpailijoille, mutta kovasti toivoisin ihmisten havahtuvan lajin rasittavuuteen ja siihen, miten pahat (ja pahimmillaan pysyvät) vammat koiralle voi aiheutua hoitamattomista jumeista, heikon lihaskunnon aiheuttamista ongelmista tai huonosta hyppytekniikasta. Tuskin kukaan itsekään lähtee juoksemaan kilpaa satasen aitoja vastaassa tilanteessa ;) Toivottavasti tähänkin aletaan entistä enemmän kiinnittää huomiota myös seuroissa ja kerhoissa, ja ohjaajiksi päätyvät ihmiset, jotka näkevät nämä haasteet. Toivotaan!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti