Sivut

keskiviikko 4. tammikuuta 2017

Retkeily koiran kanssa, osa 1

Viime aikoina olen selaillut retkikohteita melkoisen aktiivisesti, mielessä niin lähiretkeily kuin Lapin ihanat keväthanget. Koska itse sairastan edelleen ja koiratkin ovat yhä yskäkaranteenissa, on kerrankin ollut aikaa surffailla ja tutkia retkikohteita ja muuta retkeilyyn liittyvää melkolailla paljon. Samalla olen törmännyt useisiin koiran kanssa retkeilyyn liittyviin keskusteluihin, joissa lähinnä mietitään, millainen on ihanteellinen retkikoira. Päädyinpä sitten itsekin asiaa pohdiskelemaan, ja menneiden reissujen retkikuvia selatessa hurahdin kirjoittamaankin aiheesta. Meidän retkemme ovat pääasiassa päiväretkiä, pidemmilläkin reissuilla yövytään aina tukikohdissa, joista liikutaan päiväseltään. Syynä on ihan puhtaasti omat, kovin rikkinäiset polveni, jotka eivät salli rinkan kantamista. Nyt tosin vähän pyörii mielessä, josko pääsisi vaikka tupia hyödyntäen vähän pidemmällekin reissulle.

Sekä Enne että Lysti ovat kunnostautuneet (ja tulevat jatkossakin kunnostautumaan) retkikoirina, vaikkei kumpikaan aivan ihanteellinen tähän puuhaan olekaan. Jokaisen ihanneretkikoira varmasti vaihtelee omien mieltymysten mukaan, ja seuraava onkin lähinnä omia pohdintojani aiheesta. Karusti jaan sisällön kahden otsikon - luonteen ja ulkonäön - alle. (Ja luonnetekstin puolivälissä voin todeta, että taidan jakaa nämä ihan omiin postauksiinsakin. Ja oheen on suunnitteilla vielä erillinen varustepostaus, katsotaan saanko sellaisenkin aikaan!) Tekstin johdonmukaisuudesta en anna takeita...

Aloitetaan luonteesta (tosi huono sana tähän... olisko joku "sisäiset asiat" parempi? :D). Jonkun verran luonteeseen vaikuttaa koiran rotu, mutta uskon, että enemmän merkitystä on tässä asiassa yksilöllä. Molemmat koirani on hankittu ensisijaisesti muuhun rooliin kuin retkikoiriksi, ja siksi niiden ei-niin-soveltuvat luonteenpiirteet täytyy vaan hyväksyä retkelle lähtiessä. Jos hankkisin ensisijaisesti retkikoiraa, toivomani luonteenpiirteet olisivat hyvin erilaisia kuin harrastuskoiraa hankkiessani.

(Kuva: Ruskareissu 2016, Norja, Lyngen)

(Kuva: Ruskareissu 2015, Kilpisjärvi, taustan tunturi Saana)

Varmasti se tärkein kriteeri toimivalle retkikoiralle on halu kulkea. Jatkuvasti mietiskelemään pysähtyvä tai kyljellee heittäytyvä koira on varma tunnelman tappaja, jos tavoitteena on päivän aina edetä tavallista lenkkiä pidemmälle. Itse pidän retkeillessä koirat vyöllä (mahdollisuuksien mukaan Lysti saa olla myös vapaana), valjaat päällään. Haluan koirien kulkevan edelläni ja pitävän tuntuman liinaan koko ajan (ts. mun koirani vetävät :D). Tämä helpottaa mun elämää huomattavasti - ei tarvi pelätä liinaan kompastumisia, haastavammatkin kiipeämiset sujuvat näppärästi koirien kulkiessa edellä ja omien mahdollisten horjumisten alle ei jää tassuja. Koirilla on joustavat liinat käytössä, jolloin omat kohellukseni eivät nyppäisi niin ikävästi koiraa. Tarvittaessa molemmat koirat osaavat kulkea käskystä takanani, jolloin esimerkiksi haastavammat laskut, jokien ylitykset ym. sujuvat hallitusti. 

Osaltaan kulkuhaluun vaikuttaa toki myös koiran kunto. Jos koiran normaaliin arkielämään kuuluu lenkit korttelin ympäri, ei ole reilua vaatia sitä kulkemaan viikon ajan 20+ kilometriä päivittäin. Jokainen toki retkeilee mieleisillään alueilla, mutta itse pyrin kotioloissakin lenkkeilemään epätasaisilla poluilla ja umpimetsässä, jolloin koirien tasapaino ja kropanhallinta kehittyy ja ne pärjäävät reissussa huonommillakin alustoilla. Itse koen monipuolisen liikunnan osaksi koiran normaalia arkea, enkä koe tarpeelliseksi "treenata" koiria reissuja varten. Monesti tulee kuitenkin ennen reissuja tehtyä pidempiä lähiretkiä varusteita testaillessa, jolloin koirat kulkevat toki mukana.

 (Kuva: Ruskareissu 2016, Norja, Markos-Malla)


(Kuva: Juhannusreissu 2016, Loppi, Poronpolku)

Itselleni yksi tärkeimmistä asioista innokkaan kulkemisen lisäksi on koiran kyky rauhoittua. Omista tauoista ei tule mitään (tai no, ainakaan tauot eivät ole kovin rentouttavia), jos koira hyppii, kiljuu ja riehuu hihnan päässä tai kiinnitettynä. Omat koirani hahmottavat yleensä +15 kilometrin kohdalla homman juonen itse, tai vaihtoehtoisesti useamman päivän reissuilla viimeistään toisena päivänä. Jos tauot meinaavat mennä hulinaksi, puutun itse asiaan. Pääsääntöisesti koirat kuitenkin tietävät mistä on kyse ja osaavat (nykyään) käyttäytyä, jos taukoa ei ole luvassa ihan heti viiden kilometrin päässä lähtöpaikasta. Kuvissa koirat ovat itse, käskemättä, asettuneet lepäämään omien ruokailujeni ajaksi.

(Kuva: Juhannusretki 2016, Loppi, Poronpolku. Kuvassa Annen Fanta-husky)
  
(Kuva: Ruskareissu 2016, Norja, Stordalen) 



(Kuva: Kuusamo, Pieni Karhunkierros 2011)

Retkikohteesta riippuen mulle on tärkeää, että koira on tietyllä tapaa rohkea. Se kykenee kulkemaan erilaisilla alustoilla korkeallakin, se kykenee juomaan tavallisesta poikkeavista paikoista ja toisaalta se tarpeen vaatiessa luottaa omistajaansa ja sen pystyy nostamaan/laskemaan/kantamaan, mikäli tarve niin vaatii. Mielestäni retkikoiran ei tarvitse olla yltiöpäisen rohkea (siitä on jopa enemmän haittaa kuin hyötyä), mutta esimerkiksi riippusiltojen ylitystä voi olla paikallaan harjoitella ennen pidemmälle, siltoja sisältävälle reissulle suuntaa ;) Myös esimerkiksi jyrkät rinteet ja kuohuvat kosket voivat tuntua koirista hurjilta.

Myös vesialueiden ylityksiä kannattaa harjoitella, jos koiralla on taipumusta reagoida veteen. Itse en ole selvinnyt yhdeltäkään Lapin reissulta ilman jonkinlaista veden ylitystä - pääasiassa kyseessä on ollut kengät jalassa onnistuneet purojen ylitykset, mutta onpa sitä parhaimmillaan mietitty, täytyykö kenkien ja sukkien lisäksi riisua housutkin, jotta pääsee kuivin varustein joen yli. Vesi ei kesäaikaankaan ole lämmintä virtaavissa tunturipuroissa, virtaus voi olla kova ja syvyyttä sen verran, että koira pahimmillaan ui ylitykset. Pohjan kivien ollessa liukkaita on tärkeää, että koira pysyy näpeissä eikä saa hepulikohtauksia.

 (Kuva: Ruskareissu 2015, Pallas - Enne haistaa porot!)

(Kuva: Ruskareissu 2015, Pallas)

Monilla koirille on riistaviettiä, ja myös vähemmän vietikkäät koirat voivat Lapissa, porojen valtakunnassa, löytyy riistahajujen sulotuoksut. Enne olisi mitä mainoin retkikoira, mutta sen riistavietin vuoksi pohjoisen reissut sen kanssa ovat toisinaan vähemmän rentouttavia. Se bongailee poroja jo kaukaa, metsästää sopuleita ihan urakalla ja reagoi ylipäätään kaikenlaiseen riistaan voimakkaasti. Lapin reissujen jälkeen olen huomannut, että riista jää sille jollain tapaa "päälle" myös etelään palattuamme. Lystikin reagoi poroihin, mutta pysyy aloillaan ja kykenee luopumaan niistä käskystä. Onpa se joskus irtiollessaankin selvästi saanut hajun porosta (joka olikin aika lähellä, ihmisretkeilijät eivät vaan sitä nähneet...), mutta ei ole tehnyt elettäkään lähteäkseen perään. Siitä huolimatta olen aika varovainen irtipitämisen suhteen poroalueilla, koska a) en todellakaan halua mun koirien ajavan yhtäkään poroa ja b) hajut tuolla ovat ihan eri volyymeissä kuin etelässä, ja normaalisti maltilla riistaan suhtautuva koira voi löytää poroista aivan uuden ulottuvuuden elämään.
Riistavietti on myös yksi syy siihen, miksi Enne jäi kotiin tämän syksyn reissusta. Ei paljon olisi naurattanut tulla Barraksen rinnettä alas sopulia metsästävän huskyn perässä...


(Kuva: Kesäreissu 2012, Saariselkä, UKK-puisto)


(Kuva: Kesäreissu 2012, Saariselkä, UKK-puisto)

Lystin kautta olen tajunnut, miten merkittävässä asemassa retkeillessä on koiran suhtautuminen kanssaretkeilijöihin. Lysti on siinä mielessä aito aussie, että sillä on voimakas vahtivietti eikä se rakasta silmittömästi vieraita ihmisiä. Normaaliarjessa tykkään tästä piirteestä (se on myös yksi syys aussien valintaani), mutta retkeillä se tuo oman lisähaasteensa kulkemiseen. Kun takana on kolme päivää, joina ei ole näkynyt ristinsielua, ja yhtäkkiä Aussien Omalla Tunturilla kehtaakin kulkea joku, on asiasta ilmoitettava välittömästi. Varsinkin, jos ajattelee pidempiä reissuja ja vaikkapa teltassa yöpymistä, ei olisi kovin kivaa mahdollisia lähellä yöpyviä kanssaretkeilijöitä ajatellen, jos pitkin yötä kuuluu jokaisen rasahduksen aiheuttamaa puhinaa ja kunnon mekkalaa, mikäli joku suvaitsee kulkea lähistöllä. Enteen kanssa tällaista ei koskaan ole tarvinut miettiä - sillä on aivan se ja sama, ketkä samoilla reiteillä kulkevat, se antaa mieluusti halukkaiden rapsuttaa itseään ja sen voi huoleti jättää odottamaan, kun käy itse vaikka puskan puolella. Lystin kanssa saa olla aivan erilailla tarkkana. Olen huomannut, että monet eivät ihan ymmärrä, millaisia lisävaatimuksia ja kuinka paljon lisähuomiota vahtiva koira reissuissa vaatii - monelle tämä on kirkastunut siinä vaiheessa, kun on nähnyt sen oikeasti vahtivan koiran ja huomannut, millaista sellaisen kanssa kulkeminen on. Ei se mahdotonta ole, mutta retkiä ajatellen ehdottomasti Lystin huonoin puoli ;) Tämänkin kanssa tulee hyvin toimeen, joten sinänsä se ei meidän retkeilyämme vähennä.

(Kuva: Kesäretki 2015, Isojärven kansallipuisto)

 (Kuva: Kesäretki 2015, Isojärven kansallipuisto)

Jotta retkeily sujuu, on olennaista, että koira syö ja juo kunnolla. Kuulostaa itsestäänselvältä, mutta ei valitettavasti kaikkien koirien kohdalla sitä ole. Pitkät, monen peräkkäisen päivän retket kuluttavat yllättävän paljon energiaa. Itse olen huomannut ongelmaksi erityisesti Lystin kohdalla (kiitos Epen kastraation, se kyllä saa riittävästi energiaa!) riittävän suuren ruokamäärän. Ruokaa pitäisi saada uppoamaan koiraan lähestulkoon tupla-annos normaaliin nähden, ja kyllähän se mahalaukun kapasitetti jossain kohtaa tulee vastaan. Viimeisimmillä reissuilla olen antanut kuivaruuan kissan märkäruualla höystettynä, jolloin saan määrällisesti ruokaa uppoamaan hieman enemmän. Täytyy puntaroida jatkossa, ehtisikö ruokailusta kulua riittävän kauan, jos heittäisi koirille kunnon tuhdit aamupalat heti herättyämme. Tarpeen vaatiessa kannattaa syömistä vieraissa paikoissa harjoitella - monille koirille se on yllättävänkin vaikeaa.



(Kuva: Ruskareissu 2016, Norja, Barraksen rinne)


(Kuva: Ruskareissu 2016, Norja, Lyngen)

Ja loppuun pieni kevennys: retkillä ei tarvi olla tottelevaisuusvalio, mutta on se tietynlainen tottelevaisuus ihan plussaa! Totta kai helpottaa kulkemista (ja ennen kaikkea on turvallisempaa kulkea!) kun koira tottelee käskyjä ja osaa esimerkiksi kulkea ihmisen takana tai pysähtyä käskystä. Tällaiselle kuvaajaluonteelle on myös kovin näppärää, kun voi päästää koiran irti ja todeta "meeppä tonne kivelle! Ja hei istu vaikka, se näyttää kivemmalta! Siirry vähän tonne päin. Kiipeä vielä korkeammalle. Nosta tassut siihen." :D Muutamaan kertaan olen saanut vähän pitkiä (mutta myös ihailevia! Ainakin olen tulkinnut ne niin...) katseita, kun olen ohjaillut Lystiä parhaimmillaan useamman kymmenen metrin päästä eri suuntiin ja asentoihin. Kyllähän sen asemmassakin voisi käydä, mutta kun helpommallakin voi päästä...

Tällaisia mietteitä alkuun. Saa nähdä, miten monta kertaa käyn lisäämässä/korjaamassa/muokkaamassa tekstiä. Millaisia mietteitä muilla koiran/koirien kanssa retkeilevillä on aiheesta?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti