Sivut

perjantai 30. syyskuuta 2016

Retkikoirat: syysreissu Kilpisjärvelle ja Norjaan

Viime viikon torstaina odotti kauan kaivattu lähtö kohti pohjoista. Jännä, miten kovasta odotuksesta huolimatta lähtöpäivänä oli jää-tä-vä kiire ja osa suunnitelluista asioistakin jäi tekemättä. Huoh. Mukaan lähti tällä kertaa koirista vain Lysti, sillä totesin olevan turvallisempaa liikkua alas tunturien rinteitä yhden kuuntelukykyisen koiran kanssa kuin että mukana olisi myös fanaattinen sopulinmetsästäjä ja poronbongaaja. Näin jälkikäteen ajateltuna reissusta olisi ollut tämä toteutunut rentous kaukana, jos mukana olisi ollut myös Enne - harmi, sillä tuon riistavietin ulkopuolella se on mitä mainioin reissukoira!

Matkaan lähdettiin torstai-iltana kahden ihmisen ja kahden koiran voimin. Ajelimme illan aikana Oulun korville saakka, nukuimme muutaman tunnin ja jatkoimme eteenpäin. Perjantaina olimme perillä Kilpisjärvellä alkuillasta. Kävelimme mukavan pirteässä (...) tuulessa Saanajärvelle paistamaan makkarat (jotka tuulesta johtuen päädyimme lämmittämään päivätuvan kaminassa nuotion sijaan) ja ruuan jälkeen palailimme autolle nukkumaan.

Barraksen rinteellä, lopun kivirakan alettua

Lauantaina suuntasimme aamupalan jälkeen Norjan puolelle. Majapaikkana toimi parkkis Barraksen juurella - aika pieneksi tunsi itsensä siinä tuntureiden keskellä! Kotiutumisen jälkeen pakkailtiin tavarat reppuihin ja suunnattiin tunturiin, päivän tavoitteena oli Barraksen huiputus. Huipulle kulki 8 kilometrin merkattu reitti, jota lähdimme seuraamaan. Alkumatka oli leppoisasti jonkinlaista tienpohjaa, joka nousi kevyesti kulkiessamme. Koska aamupalasta oli jo aikaa, pidimme pienen ruokatauon parin kilometrin jälkeen kuohuvan kosken jylistessä vieressä. Tieltä matka jatkui polulle tunturin rinteeseen, ja samalla tuli selväksi, että reissun kevein osuus oli ohi :D Olin itse karkoittanut flunssaa ja sen vuoksi ollut tekemättä mitään viimeisen reilun viikon ennen reissuun lähtöä, ja jyrkässä rinteessä tuntui happi olevan jossain aivan muualla kuin keuhkoissani... Rauhallista tahtia jatkettiin kuitenkin ylöspäin reittimerkkejä (maahan isketyt puupaalut) seuraten. Tuskaisen aloituksen jälkeen saimme hetken helpotuksen, kun välissä kuljimme loivaa, aukeaa rinnettä ylöspäin. Kulkiessamme ihailimme tunturien yllä ja ylärinteillä roikkuvia pilviä - tuntui hassulta, että oikeasti kuljemme pilvien korkeudella! Varsinaisen ruokatauon pidimme tunturipuron varrella ehkäpä kilometri ennen huippua. Reitti alkoi muuttua selvästi kivisemmäksi, ja reittimerkitkin ilmeisesti muuttuivat paaluista ja seitamaisiksi kivikasoiksi (näin ainakin oletimme, kun paaluja ei yhtäkkiä näkynytkään enää lainkaan). Ruokataukomme aikana alueelle nousi tiheä sumu, ja reitti katosi kokonaan näkyvistä niin alas- kuin ylöskin päin. Kävimme pienen keskustelun toimintasuunnitelmasta (mielipiteemme olivat hieman eriävät :D), itse olin sitä mieltä, että turvallisuuden takia ei ole järkevää lähteä tuollaisessa sumussa yrittämään huipulle asti. Hetki istuttiin ja mietiskeltiin, ja sumu alkoikin hälvetä. Jatkoimme siis ylöspäin varsinaiselle kivirakka-alueelle. Arviolta muutama sata metriä ennen huippua alkoi sumu taas vallata alaa, eikä nouseminen koirien kanssa tuntunut kovin turvalliselta. Tai no, ylöshän sitä aina pääsee, mutta enemmän hirvitti alastulo sumussa, liukkailla kivillä louhikkomaisessa maastossa. Pienen taktiikkapalaverin jälkeen päätimme käyneemme jo riittävän korkealla ja varsinaisen huiputuksen jäävän tulevaisuuteen. Kivikko-osuudesta selvittyämme alastulo sujui melko jouhevasti, vaikka näin polvivammaisena vauhti alaspäin ei ollutkaan ihan niin reipas kuin maasto olisi antanut myöten. Takaisin autolle selvittiin valoisan aikana, mutta illan ruokaosuutta kokkaillessa alkoi pimeys (ja sade) ottaa hyvin nopeasti valtaa.

Ruokatauolla Markos-Mallan rinteessä
 
Sunnuntaina suuntasimme Barraksen toiselle puolelle Stordalenin suuntaan. Suvin toiveesta olin katsellut meille merkattuja reittejä kuljettavaksi, ja Annen vinkistä olinkin surffaillut ut.no -sivustolla lukuisia hetkiä sopivia reittejä etsien. Sunnuntain reitti kulki ensin Signaldalen-Stordalen -akselilla vuonon pohjalla, kunnes päätyi kulkemaan Markos-Mallan rinnettä ylös Stordalenin suuntaisesti. Tällä kertaa nousu oli käytännössä siksakkia ylös rinnetta, ja se tuntuikin huomattavasti helpommalta kuin edellisen päivän Barraksen rinne ;) Ruokatauon pidimme kesken matkan ihaillen Vastarannan Barraksen huippua. Huipun profiilista oli helppo nähdä, mihin matkantekomme oli edellisenä päivän tyssännyt. Jatkoimme matkaa rinnettä nousten, joskin nouseminen ei ollut kovin tehokasta jatkuvasta "oota mun on pakko ottaa kuva!" -pysähtelystä johtuen... Ylhäällä rinteessä päädyimme sota-ajan bunkkerille, jonka läheisyydestä löytyikin lounaspaikka upeilla maisemilla. Lounastamisen lomassa pohdimme paluuta. Norjassa useampi merkitty reitti on tylsästi edestakaisin kuljettava, ja se ei oikein sopinut meidän intresseihin. Niinpä päätimme, että marssimme lounaspaikaltamme rinnettä alas vuonon rantaan ja katsomme, onko sen ylitys mahdollista ennen aiemmin käyttämäämme siltaa - tiesimme, että toisella puolella kulkee tiepohja, jota pääsemme takaisin aiemmalle kulkureitillemme. Alas mennessä kiittelin mielessäni, että matkassa oli vain Lysti, joka kulki vapaana pätkän, pysähtyi odottamaan ja eteni taas itsenäisesti. Alasmeno oli aika... mielenkiintoinen, ja vauhti omalta osaltani todella hidas polvivammojen pelossa. Lähestyessämme vuonon pohjaa totesimme vastarannan olevan pystysuora seinämä, josta olisi turha millään mielikuvituksella yrittää ylös. Jatkoimme siis vuonon suuntaisesti kohti siltaa sopivaa ylityspaikkaa katsellen. Maasto oli melko mielenkiintoista, ja välissä meinasin ottaa jo kuvat meno- ja tulosuunnistamme - tunturissa tykkään aukeasta, puuttomasta maastosta, ja siellä me rämmimme pahimmassa mahdollisessa koivikossa! Muutama rannaltaan sopiva ylityspaikka löytyi, mutta näissä joko virta oli turhan voimakas tai emme nähneet veden todellista syvyyttä. Tuntureilla vesi oli uskomattoman kirkasta, ja helposti parimetriä syvän puron pohjaan näki täysin vaivattomasti. Lopulta päädyimme hylkäämään ylityssuunnitelman turvallisuudesta johtuen, ja rämmimme koivikossa aina sillalle saakka. Sillan luona pidimme viimeisen evästauon, jonka jälkeen marssimme viimeiset kilometrit autolle. Koska autopaikkamme oli vallan loistava (parkkiksella oli vessa, nuotiopaikka ja ruuanlaittoon sopiva katos sekä vieressä tunturipuro), päätimme jäädä vielä sunnuntai-maanantaiyöksi samaan paikkaan.

Vasemmalla reittimerkki(kö), oikealla Lysti ;)
 
Maanantaiaamuna suuntasimme auton keulan kohti Lyngeniä. Pienten navigointihaasteiden jälkeen löysimme perille Steindaleniin, jossa sielläkin saimme auton vallan mukavalle paikalle yötä ajatellen. Paikassa oli jonkinlainen retkeilykeskus, mutta siellä ei saapuessamme ollut paikalle ketään. Ilmeisesti kyseessä oli lähinnä mökkejä, saunaa ja paljua vuokraava taho. Pakkasimme tavarat ja suuntasimme tuntureille, tällä kertaa kohteenamme Steinalsbreen-jäätikkö. Reitti kulki mukavaa metsäistä polkua ylös rinnettä, massiivisen kosken kumistessa vieressä. Siinä missä aiemmilla reissuilla olimme saaneet olla hyvin rauhassa, tapasimme nyt jokusia muitakin retkeilijöitä. Vähän alkoi nuorta suomalaista huimata, kun katseli norjalaisia mummoja, jotka vetivät rinteitä ylös ja alas todeten, että "tulee vähän kuuma". Meikäläisen kuntokuuri alkaa heti tänään! :D Ensimmäisen tauon pidimme polun varressa pauhaavaa vettä ihaillen. Maisemat reitillä olivat upeat - ensin kuljettiin metsäistä polkua rinnettä ylös, sen jälkeen kivistä polkua veden pauhunaa kuunnelleen, jatkettiin lammaslaitumelta näyttävää aukeaa, ruohoista tunturin juurta, ylitettiin kunnon kivirakkaröykkiöt ja viimeisenä kulkettiin hienossa, savimaisessa hiekassa jäätikölle asti. Ensikertalaiselle jäätikkökävijälle kokemus oli huima - jäätikön näki jo kaukaa, ja sen lähestymisen tunsi huimasti viilenevässä tuulessa. Jäätikön edustan lampi hileili jäästä, ja vedessä kellui isoja jäälohkareita. Aika pysäyttävä kokemus! Paluumatkalla kuljettiin hieman kauemmas jäätiköstä ja jäätiin syömään lounasta - ihan hetkeen ei varmaan tarvi haaveilla yhtä upeista ruokailumaisemista kuin tällä reissulla! Loppumatkasta jäätiin vielä pienelle näköalapaikalle syömään reissun viimeiset eväät ja ihan vaan hengailemaan - edessä siinsi meri ja sen takana kohoavat tunturit.

Steindalen
 
Tiistaiaamuna jatkoimme retkeilyä Lyngenissä, mutta siiryimme Elvevolleniin. Tavoitteena oli lähteä kiertämään lenkki Elvevoll-Elvevolldalen-Borri-Langdalen-Elvevoll, mikäli jalat kestävät. Päätimme suunnata Elvevolldaleniin ja katsoa tilannetta siellä (Suvin kantapäät olivat aika karun näköiset, ja toinen polvikin aristi kulkemista). Ensimmäinen kilometri oli helppoa, sen jälkeen lähdimme taas muutaman kilometrin mittaiseen nousuun. Elvevolldalenissa pidimme evästauon vesiputousta ihaillen, jonka jälkeen jatkoimme matkaa. Jo aiempina päivinä olimme huomanneet, etteivät norjalaisten merkatut reitit ole tehty ihan samalla periaatteella kuin Suomessa - siinä missä Suomessa on käytännössä mahdotonta eksyä reitiltä, Norjassa merkkejä on joskus ja jouluna (tämä toki toimii selkeällä polulla, mutta esimerkiksi Barraksen rinteillä pysähtelimme kurkkimaan seuraavaa merkkiä useampaan kertaan... omat tunturisuunnistustaitoni kun ovat vähän heikot maamerkkien vähyydestä ja karttojen mittakaavoista johtuen). Paljon puhuttuja punaisia T-kirjain maalauksia en nähnyt reissulla yhtäkään! :D Jatkoimme kuitenkin lounaspaikaltamme selkeintä löytämäämme polkua tulevaa joen ylityspaikkaa etsien. Lounaspaikkamme tietämillä oli mielenkiintoinen, osissa ollut siltasysteemi, jonka totesimme kuitenkin olevan mahdoton ylittää koirien kanssa - siinä ensin oli hyvä, siltamainen pätkä, sen jälkeen olisi pitänyt hyppiä kiveltä toiselle kosken keskellä ja jatkaa sen jälkeen tikapuumaisella sillalla. Muttamutta, mitä ilmeisimmin tämä olisi ollut se oikea reitti, vaikkemme sitä vielä tässä vaiheessa käsittäneet. Sen sijaan lähdimme jatkamaan polkua eteenpäin ja kiertämään tunturijärveä. Järven reunustalta löytyi suomaista vetisyyttä, josta itse selvisin kuivin jaloin, mutta koska Suvi ei voinut vaelluskenkiä enää käyttää, kastuivat hänen jalkansa kokonaan. Kuljimme polkua hyvän tovin, kunnes sitä ei enää selvästi erottanut. Päätimme jatkaa eteenpäin etsimään sopivaa ylityspaikkaa - tässä vaiheessa oli jo selvää, että reittimme on jossain vaiheessa siirtynyt veden toiselle puolelle. Vettä tuntui kuitenkin olevan joka paikassa sen verran runsaasti, ettei kahlaaminen ylitse olisi onnistunut. Yhdestä paikkaa Lysti löysi sopivan ylityspaikan (on muuten hieno tunne, kun koira sinkaisee toiselle puolelle tuollaista jokea eikä jyrkästä uomasta johtuen ymmärrä, miten pääsisi takaisin oikealle puolelle... No, loppujen lopuksi valitsi sitten huomattavasti syvemmän ja voimakkaammin virtaavan paikan, josta ui ylitse. Huoh.), mutta toisen puolen ranta näytti sen verran suomaiselta, että päädyimme palaamaan takaisin siltaviritelmän luo. Aika tehokkaasti saatiin kilometrejä kasaan, kun tämä ylimääräinen seikkailumme toi kuutisen kilometriä lisää aivan väärään suuntaan! Matkalla sillalle Suvin päivä kuitenkin pelastui, kun Lystin bongattua poron sarven tajusimme olevamme poromiesten alueella, ja Suvikin löysi itselleen sarven. Sarvet tiukasta reppuuni kiinnitettynä iloisesti jutellen pääsimme takaisin sillalle todeten kellon olevan niin paljon, että tuskin ehdimme valoisalla kiertää koko suunniteltua lenkkiä ja sillan olevan edelleen melko mahdoton koiralle. Päädyimme siis syömään loput eväät putouksen huumaa kuunnellen ja talsimaan takaisin autolle.

Retken lähtöpaikka oli jonkinlaisen työkeskuksen tai vastaavan pihassa, eikä se houkutellut lainkaan yöpymiseen. Niinpä päätimme lähteä ajelemaan kohti Kilpisjärveä ja katsomaan matkalta sopivan yöpaikan, jonkun kivannäköisen reitin vierestä keskiviikkoa ajatellen. Tulomatkalla oli reittejä tuntunut olevan pilvin pimein, mutta palatessa silmiin sattui vain yksi, joka "kuulostaa ihan lasten reitiltä" (jälkikäteen ajateltuna tämä olisi ehkä ollut meidän tasolle juuri se sopiva reitti - ja oikeasti tuskin ylipäätään mikään lasten reitti :D). Jatkoimme siis ajamista, ja tovin kuluttua tajusimme olevamme Suomen rajalla. Jatkoimme siis tutulle paikalle Kilpisjärven puolelle, ja onneksemme ihana viime reissun tuttavuus Mikko tarjosi meille saunamahdollisuuden - viikon tunturipuropesujen jälkeen melkoista luksusta!

Steindalen
 
Keskiviikkona harkitsimme Saanan huiputtamista, mutta koska sää oli vain pari astetta viime vuotista parempi (tänä vuonna puuttui järkyttävä sade, mutta tuuli ja pilvet olivat paikallaan), totesimme näkyvyyden olevan tälläkin kertaa nolla ja jätimme huiputuksen tekemättä. Sen sijaan suuntasimme kurkkaamaan Tsahkaljärven ja sen jälkeen kiipesimme Salmivaaran huipulle. Salmivaaralta oli yllättävän hienot näkymät, vaikkei se itsessään kovin korkea olekaan! Takaisin autolle päästyämme alkoi sadella, ja koska sadetta olikin luvattu koko loppuviikoksi, päätimme suunnata etelää kohti. Tarkoituksenamme oli poiketa vielä huiputtamassa Särkitunturi, mutta sateinen ja pilvinen sää sai jatkamaan matkaa eteenpäin. Eihän sateessa muuten mitään vikaa ole, mutta autossa yöpyessä märät koirat ja varusteet saavat aikaan turhan kostean ilmaston myös autoon sisälle... Huiputuksen sijaan poikkesimme Äkäslompoloon syömään ja jatkoimme sen jälkeen ajelua aina Siikalatvalle saakka. Muutaman tunnin yöunien jälkeen matka jatkui, ja kaikista suunnitelmista poiketen olinkin kotona jo torstaina iltapäivällä perjantai-illan/lauantaiaamun sijaan.

Lyngeniin johtavan tien varrelta 
 
Kokonaisuudessaan reissu oli hurjan hieno! Maisemat olivat upeita ja Lystin kanssa oli ilo retkeillä, vaikken edelleenkään voi aussieta suositella, jos ensisijaisesti hakee retkikoiraa. Monitoimikoirana sen sijaan toimii vallan mainiosti. Ekana päivänä Lysti oli lenkkimoodissa, mutta jo toisena päivänä muisti homman juonen, ja hakeutui itsenäisesti nukkumaan taukojemme ajaksi. Tassut pysyivät ehjinä, ruoka maistui (joskin ensi kerraksi voisi miettiä vielä raskaampaa ruokaa - eihän tuo määräänsä enempää pysty syömään kuitenkaan) eikä kulkemisesta tullut jumeja tai muita ongelmia. Muutoin ensi vuoden varustelistaa täydentämään pääsevät ainakin pihkasalva, urheiluteippi ja suurempi reppu. Mun Osprey on paras reppu, jota olen ikinä käyttänyt, mutta valitettavasti eväät, järkkäri, taukovaatteet, ea-laukut jne. eivät vaan tuohon Talon 22:een mahdu. Täytyy siis lähteä reppuostoksille, ja ihmettelen, jos mukaan lähtee jotakin muuta kuin Osprey, vähän isompana vain. Tuo reppu on puhdasta rakkautta!

Lisää kuvia reissusta tulossa myöhemmin, nämä jouduin pyöräyttämään Facebookin kautta, ja laatu kärsi melkoisesti...

2 kommenttia:

  1. Wau, olette käyneet koirien kanssa samoilla seuduilla vaeltelemassa kuin me elokuussa. Lyngenin alue on kyllä todella hieno! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, fiilistelinkin sun kuvia ennen omaa reissua! Aivan mahtavia nuo Norjan tunturit, pala sydäntä taisi jäädä sinne...

      Poista