Sivut

maanantai 9. kesäkuuta 2014

Liika on liikaa - mutta mikä on liikaa?

Viime aikoina päässä ovat pyörineet kovin sekavat ajatukset. Tämä teksti voikin olla melkoista tajunnan virtaa, lähinnä tavoitteena on saada omia ajatuksia jäsenneltyä ja sitä myöten toivottavasti myös selvemmiksi.

Vuosi alkoi varsin harrastuspainotteisissa merkeissä: Enne haki kaksi LUVAa agilitykisoista sekä kokeili tokossa kahden AVO3:n verran. Yksi tokokoe jäi väliin tassuvamman vuoksi. Erityisesti huhtikuussa Porvoosta haettu kolmonen oli aivan huikea, ja fiilis oli aivan katossa! Agilitykisojen ajankohdat ovat menneet ristiin töiden tai muiden menojen kanssa, joten helmikuun jälkeen emme ole startanneet virallisissa kisoissa. Lysti on aloittanut tokokoeuransa ALO1:llä, toinen koe on luvassa pikapuoliin. Heinäkuun alussa suuntaamme mahdollisesti tokon SM-kisoihin kerhomme joukkueessa.

Viime aikoina treenit ovat kuitenkin menneet vähän miten sattuu. Lystillä ikä varmasti tekee tehtävänsä, ja välillä kaikki on vaan niin kovin v-a-i-k-e-a-a. Hermoja koetellaan, kun yksikertaisetkaan käskyt eivät mene perille, arjen käytöstavat ovat hävinneet ja muutenkin elo on vähän sinne päin. Enne on ollut aksatreeneissä hidas ja jotenkin ihmeellinen, eikä tokokaan ole napannut kuin omassa olohuoneessa. Oma pinna kiristyy, kun homma ei toimi toivotulla tavalla ja jo opitut asiat eivät enää onnistu.

Välillä tuntuu, että harrastamisesta on hävinnyt hauskuus.

Välillä tuntuu, että lajeja, treenejä ja tekemistä on ihan liikaa.

Välillä tuntuu, ettemme ehdi käydä metsälenkeillä, koska aina pitää olla treenaamassa.

Oikeasti treenaus on kuitenkin kamalan kivaa. Hyvien treenien jälkeen meillä kaikilla on hyvä mieli. Onnistumiset ovat avain onneen, mutta kyllä sitä silti vaan miettii, miten olisi oikeasti järkevä toimia.

Alan pikkuhiljaa tulla siihen tulokseen, että jatkossa meillä kausitetaan lajit. Fakta kun on se, että tällä hetkellä en ehdi panostaa täysipainoisesti mihinkään lajiin. Kehittymiseen tarvitaan toistoja, joita ei tällä hetkellä tule riittävästi yhdessäkään lajissa. En osaa arvottaa lajeja ja jättää treenejä väliinkään, "kun ollaan saatu ryhmäpaikka". Lisäksi en missään vaiheessa ajatellut tilannetta, jossa Entsu ei sytykään täysillä agilityyn. Lystille aksa on kakkoslaji, se on ollut tiedossa jo pitkään. Tai no, oikeastaan kolmoslaji, koska jaetulla ykkössijalla on jo kaksi lajia... Ja entäs, kun syksyn tullen kelit viilenevät ja Lystikin saa päälleen jo suunnitellut erikoisvetovaljaat? Mitenkäs tätä aikaa sitten jaetaan? Ja jos Enne ei enää innostu aksasta, mitä sille keksin seuraavaksi? Ehkä joku uusi laji, koiratanssi tai rally-toko?

Voin rehellisesti sanoa, että viime aikoina on useampaan otteeseen tehnyt mieli heittää hanskat tiskiin ja antaa olla. Ottaa koirat kainaloon ja nukahtaa peiton alle muutamaksi viikoksi. Ja herätä kahden minuutin jälkeen kun koirat hölmöilee ja heittää ne pois sieltä peiton alta.

Sitten tulee tällaiset treenit kuin tänään: ensin pikkupätevyys hakee esineruudusta kaikki kolme esinettä ja sen jälkeen jäljestää huippuhyvin viime viikkojen räpellykseen nähden ja nostaa 8/10 keppiä. Voi sitä huumaa!

Onneksi kotipihassa tehty isomman ei-pätevän kanssa tehty nouto palauttaa maan pinnalle: ensin ei lähde kapulalle, sitten ei tuo kapulaa, sitten tuo vinoon, sitten ei ota, saa hepulin, juoksee, tajuaa virheensä, otetaan uudestaan jne. aika pitkän kaavan jälkeen saatiin YKSI sinnepäin toisto. Asiasta, jonka koira joskus "osasi". Taas voin miettiä, haluanko harrastaa, jos koko hommasta jää näin huono mieli. Se on selvä, että Enne on koetaulla hallikokeisiin saakka. Vähintään.

Enne on ihana harrastuskoira, sen silminnähtävä ilo ja halu tehdä eivät voi jättää kylmäksi. Silloin, kun se toimii. Viime aikoina niitä hetkiä on ollut surettavan vähän, ja väkisinkin alan miettiä, koska on aika antaa olla. Koska tulee se piste, kun kummallakaan ei enää ole niin kivaa, että olisi järkeä jatkaa? Koska pään hakkaaminen seinään saa oikeasti aikaan jonkun pysyvän vamman? Samaan aikaan pontetiaalinen harrastuskoiran alku säätää omiaan joku ainoassa pikkuasiassa, ei muka tiedä miten koiria ohitetaan, ei osaa hiljetä käskystä, haistelee huulet väpättäen tyttöjen pissoja ja säheltää menemään ihan huolella. Aina en vaan jaksa.

Onneksi sitten tulee päivä, jolloin kaikki taas sujuu ja harrastaminen on kivaa. Eikö tulekin?




Lopuksi muita kuulumisia ja juttuja:

Käytiin Lystin kanssa huikeissa tokotreeneissä, joissa kouluttajana oli Angelica Leiman. Ihana kouluttaja, jolta sai irti todella paljon! Tilaisuuden tullen mennään ehdottomasti uudemmankin kerran!

Lysti kuvattiin luustoltaan, ja kovasti hyvältä näytti kaikki! Lonkkien ja kyynärien osalta odotamme SKL:n lausuntoja, mutta eläinlääkärin mukaan olivat juuri eivätkä melkein hyvännäköiset. Selkä ja olat olivat myös puhtaat, nämä kuvat otettiin epävirallisina. Polvet 0/0. Nyt on siis lupa harrastaa ihan oikeasti!

Korkattiin agilityn möllikesä kummankin koiran kanssa. Lysti osallistui medi möllien radalle: aivan hasardia, ohjaaja täysin ulapalla ja koiran treeneissä osoittamat taidot olivat näemmä kaikkea muuta kuin osaamista... Aloitetaan sitten ne kontaktit alusta, muun muassa...
Entsun radat ok, joskin taas kamalan hitaat :/ Enne on nyt tarkkailun alla, en oikein tiedä miten pitkään voin uskoa säiden tai muun tekevän näin massiivisen muutoksen. Selkäpiissä on koko ajan pelko, josko se onkin kipeä.

1 kommentti:

  1. Feel you! Just kirjotin blogiin, ja tajusin, että tänpäiväisistä treeneistä mainitsin kaksi kertaa hermostuneeni. Kaksi kertaa on aika hiton paljon siihen nähden, että treenattiin kahta eri positiota.. Joopa! Pitäisi varmaan jäädä tauolle, mutta kun ja mutta kun. Ja mä haluan kisata, eikä ole mitään järkeä kisata jos ei treenaa. Mutta pitääkö sitten kisatakaan, jos treenaaminen on vaan sitä, että mä hermostun kun ei suju? Tyhmä harrastus.

    VastaaPoista